Kylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten poikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat niin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin jo menevät kuin tuulen puuska… Ja minulla on tuommoiset rämät!
Lauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta kotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan, että äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi hänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole varaa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen laskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat mäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos se kävi Laurin luonnolle.
Lauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun huomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden vanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.
— Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan pikkuista paremmin… Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja käänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne lattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin… Mutta mitä nyt! Suksethan lähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli äsken sulkenut, lensi auki…
Lauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä. Silloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä akkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa — mutta mitä ihmettä! Siellähän oli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella. Lauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista kansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri katsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin. Nyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin mielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko, mutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin täytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet kiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja. Kunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset veivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät tapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa hiukan nenääkin.
— Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri. Mutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri katsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.
Kuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin oikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän korkeita vuoria?
Pikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä alamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä semmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.
Seis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta, jotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi. Lauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit vivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina, väliin vihreinä ja sinisinä.
— Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa, ajatteli Lauri.