"Elo kaunis on metsän tyttösten, se kuluu tanssien laulellen! Ja huolia vailla ain' metsissä, mailla soi laulumme nousuhun auringon, Kesä kirkas se Pohjolan on!"
Koko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina, vakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen ympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä kesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat suuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja syvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa ja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat harteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi yli kukkasten ja kastehelmien.
Silloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja astui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella heitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät hiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista kastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten hiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa silmäripsissään.
"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?" virkkoi hän sointuvalla äänellä. "Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä haihtuvat kaikki huolet."
Ja hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään, ja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki siellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän lauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.
Mutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa punertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade metsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi siskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet metsän siimekseen.
Kultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen unestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä Hilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.
Sellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön harhailleet metsässä heitä etsien.
Satutyttö.
Kevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä kultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen untuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa. Kaikkialla oli nuoruutta ja iloa.