"Vähän!" nauroi Hilkka. "Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä oletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!" Ja samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.
"No, pikku mummo, näetkös nyt!" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin jo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. "Joudu nyt Annikki", kiirehti hän, ja samassa hän oli jo airoissa.
Kuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin, johon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja niin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan hiedikkoon!
Tytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan päässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja äidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan korkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä poimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat lapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät linnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä, ja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului lasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein, kun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta. Mutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja aho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän tulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät he lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat kotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt kotilahdesta.
Sinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta alkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin päivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet kupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain lauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti, himmeät varjot hiipivät puiden juurilla.
"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä", valitti Hilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa silmissään.
"Elä itke, Hilkka", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja kestävämpi. "Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme levätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin kotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä."
Hilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä alas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon ovi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla oli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet marjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin, josta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville heinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta väsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. —
— Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi taivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli hämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla kimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua kaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:
"Kun kuutamon loisteessa kultaisen kesähämyinen ilta hohtaa, yli kastehelmien, kukkasten tie metsänneitojen johtaa, sinilaine kuu lahdella uinahtaa, yön sylissä nukkuu metsä ja maa, me kuljemme niitylle seppelepäin ja hunnuin huiskivin laulamme näin: