— Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän ja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista tuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa satua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita kukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat Laurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.
— Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten se antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.
— Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi olevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei löytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla, että kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen juurruttaa.
Siitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi koulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu hänen valittavan suksiensa huonoutta.
Kesäyö metsäniityllä.
Korkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli Hilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka valkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä kuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.
Oli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon pientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja Annikki mukana.
Tänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä terältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään lähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken jäädä talonvartijoiksi iltaan asti.
"Kuules, Annikki" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, "miksi nököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja poimimaan. Se on toista!"
"Voimmehan mennä vähän", sanoi Annikki.