Ja hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma päivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa hevosensa kylkiin — sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin kultaisen kruunun — ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli kuningatar.
Mutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean kaupungin, niin löytymättä hän pysyi.
Vaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä vuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä hän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli sillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja kaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin. Tytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa hongassa lauloi:
"Miksi vaihdoit kruunun ja kullan kukkihin kostean mullan?"
"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa kumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!"
"Se on totta, se on totta!" helskytti laulurastas, ja koko korpi kaikui, helisi ja soi.
Tuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja kuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi mukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä oli hiljaa, hiljaa.
Silloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja silmistä loisti kuin tuhat päivää.
"Kukas sinä olet?" sanoi hän pojalle.
Mutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.