Jaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja kädessä.)
Jaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne heti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole saapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä kovin levoton.
Hanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon tuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi, ettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun ei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?
Jaakko. En paljoa. — Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä! Hän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä, jotta pääsisi hevosella takaisin. — Leikkisimmekö jotakin?
Hanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä olen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.
Jaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu sinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.
(Pukeutuvat.)
Hanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita sitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta nurkasta?
Jaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä lapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.
Hanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika ja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.