Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista, ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi, että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.
Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä, joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m. löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi" nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.
Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita, jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (herred), joiden yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun yksityisomaisuus (odet); viljelemätön maa pysyi yhteisenä (almenning), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan tilastaan vapaille maattomille (lejlænding) tai omistaa yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt (jaarlit, herset), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi tai valloittaa itselleen valtakunnan.
Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.
Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.
Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa odal-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.
Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä, saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.
Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan. Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä. Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.
Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita, s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.