Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan taistelusta muutoin kuin voittajana.
Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä pääpiirteissään.
Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia. Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan. Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.
Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu, molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat. Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.
Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli, liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden ajan kuningaskunta Englannissa.
Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut. Tärkein näistä aikakirjoista lienee Snorre Sturlusonin teos Kuningastarinoita, joka sekä historiallisessa suhteessa että esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden merkkituotteisiin.
Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178. Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa. Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna 1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.
Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana, m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren (varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa, jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas, joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä 1239 takaisin Islantiin.