Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun palkkalaisen kädestä.

Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään runouteen on hänen Edda-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja 1241 välillä.

Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja, hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista, suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta, ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä ylistystä."

Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin: "Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja, joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden (kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen… Hän käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja vaikutuksen… Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä…"

Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen) Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri Gustav Stormin eteväksi tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899. Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista, enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina, josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. — Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset suomentajan liittämiä.

Suomentaja.

Harald Kaunotukan tarina.

(860-933)

Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä, mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään. Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]

Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia. Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.