Kuningas Olavi Trygvenpoika seisoi Käärmeen sillalla ja ampui tiheään, toisinaan jousta, toisinaan keihästä käytellen, ja näitä hän lennätti aina kaksi samalla haavaa. Hän katsahti purteensa ja havaitsi miestensä heiluttavan kalpojaan ja iskevän tiheään ja siten, että ne purivat huonosti. Silloin hän huusi kaikuvasti:
"Heilutatteko miekkojanne veltosti, koska ne eivät näy purevan teidän käsissänne?"
Muuan mies vastasi: "Miekkamme ovat käyneet tylsiksi ja pahasti loville."
Silloin kuningas astui keularuumaan ja avasi isäntäpenkin arkun; hän otti sieltä joukon teräviä miekkoja ja antoi ne miehille. Mutta kun hän työnsi arkkuun oikean kätensä, näkivät miehet, että haarniskan hihasta vuoti verta; kukaan ei tiedä, miltä kohtaa hän oli haavoittunut.
Parhaiten ja tuhoisimmin taistelivat Käärmeellä eturuuman miehet ja keulanvartijat; sillä siellä oli valiojoukko ja korkeimmat laidat. Mutta kun väkeä ensin kaatui keskilaivalla ja miehiä seisoi harvassa maston ympärillä, koetti Eirik jaarli nousta alukseen ja pääsikin Käärmeeseen itse viidentenätoista. Silloin Hyrning, Olavi kuninkaan vävy, kävi häntä vastaan seurueineen, ja siellä sukeusi mitä tuimin ottelu ja se päättyi siten, että jaarli peräytyi takaisin laivaansa. Mutta niistä miehistä, jotka olivat häntä seuranneet, kaatui muutamia ja toiset olivat haavoittuneet. Siitä kertoo Tord Kolbeininpoika:
Taisteli kypäräpäiset teljoilla hurmeisilla. Kauniin maineen sai, ken herraansa suojasi miekoin; tunturin kaartuva katto[120] murtua saakoon ennen kuin Hyrning unhoon joutuu.
Nyt sukeusi taas mitä tuimin taistelu, ja siinä kaatui paljon väkeä Käärmeellä. Mutta kun miehistö, jonka oli määrä puolustaa Käärmettä, hupeni hupenemistaan, koetti Eirik jaarli toistamiseen nousta alukseen, ja jälleen hän kohtasi kovaa vastarintaa. Kun Käärmeen keulavartijat näkivät tämän, siirtyivät he peräpuolelle, kääntyivät jaarlia vastaan ja ahdistivat häntä voimakkaasti. Mutta kun Käärmeellä oli nyt kaatunut niin paljon väkeä, että partaat olivat monin paikoin tyhjinä, ryhtyivät jaarlin miehet kapuamaan usealta taholta. Silloin kaikki ne, jotka vielä olivat Käärmeen turvana, pyrkivät aluksen peräpuolelle, missä kuningas oleskeli.
Kolbjörn tallimestari nousi sillalle kuninkaan viereen; he olivat varsin samanlaisissa puvuissa ja varusteissa. Kolbjörn oli hyvin roteva ja kaunis mies. Nyt syntyi taas mitä kiivain ottelu eturuumassa. Mutta siitä syystä, että niin moni jaarlin miehistä, kuin alukseen mahtui, oli noussut Käärmeeseen ja hänen purtensa saartivat sen joka taholta ja väkeä oli niukalti vastustamassa niin suurta joukkoa, kaatuivat useimmat ennenpitkää, vaikka olivatkin sekä voimakkaita että urhoollisia miehiä. Mutta Olavi kuningas ja Kolbjörn hyppäsivät silloin mereen, kumpikin omalle puolelleen. Jaarlin miehet olivat soutaneet pikkuveneitä ympärille ja surmasivat ne, jotka syöksyivät mereen, ja kun itse kuningas heittäytyi alas sillalta, niin he halusivat saada hänet vangiksi viedäkseen Eirik jaarlin luo. Mutta Olavi kuningas kohotti kilven suojakseen ja sukelsi alas syvyyteen. Kolbjörn sitävastoin työnsi kilven alleen ja suojeli itseään siten keihäiltä, joita lennätettiin alempana olevista aluksista; ja hän putosi mereen siten, että kilpi jäi hänen alleen, eikä hän niin ollen vaipunut syvyyteen kyllin nopeasti, vaan joutui vangiksi ja nostettiin erääseen purteen. Miehet luulivat häntä kuninkaaksi ja veivät hänet Eirik jaarlin luo; mutta kun jaarli huomasi, että hän oli Kolbjörn eikä Olavi kuningas, sai Kolbjörn armon. Mutta tällöin kaikki ne, jotka vielä olivat hengissä Olavi kuninkaan miehistä, heittäytyivät mereen Käärmeestä, ja Halfröd kertoo, että Torkel Nevja, kuninkaan veli, hyppäsi viimeisenä mereen:
Sai urhea Torketel nähdä Kurjen ja kummankin Käärmeen kelluvan tyhjinä (pelkoa ei taistossa tuntenut hän); kantaja käsirengasten, taiston kestäjä, silloin merehen syöksyi, uiden turvaan pyrki hän myös.
Ennen on kerrottu, että Sigvalde jaarli saapui Olavi kuninkaan seurassa Vendinmaahan; jaarlilla oli kymmenen alusta sekä lisäksi yhdestoista, jossa Astrid ruhtinattarella, Sigvalde jaarlin puolisolla, oli väkensä. Kun Olavi kuningas oli heittäytynyt mereen, kohotti koko sotajoukko voitonhuudon, ja silloin jaarli antoi miestensä työntää airot veteen ja souti taisteluun. Mutta se vendiläispursi, jossa Astridin miehet olivat, souti takaisin Vendinmaata kohti, ja siitä sai heti moni aiheen kertoa, että Olavi kuningas oli veden alla riisunut yltään rautapaidan ja sukeltanut pois suuralusten lähettyviltä ja sitten uinut vendiläispurteen, ja Astridin miehet olivat vieneet hänet maihin. Ja siitä ovat muutamat sitten sepittäneet monta tarinaa Olavi kuninkaan retkistä. Mutta olipa tämän asian laita mikä hyvänsä, sen koommin ei Olavi kuningas enää saanut valtakuntaa Norjassa.