Salit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen ja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina kilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja kokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita oppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia entisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi valtaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma vaihtui hilpeään iloon.

Sairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja kandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita kaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai hintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin nauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr. Nitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja kunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan häntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan "When sitting by the baby", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä siunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset hetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.

Joulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja salin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän toiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti tapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä mentiin aika vauhtia "Auld lang sym" laulun sävelten mukaan, jota sekä oppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.

Ja sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut kodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen "speechiä", ja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja kiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he olivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin vastaan kättentaputuksilla ja "cheers" huudoilla Sisaren kunniaksi. Koskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin nuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan emäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli keskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa kerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään lystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.

Se oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli täynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta. Näin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän ja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja tämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta englantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat halki vuosisatojen.

Albert

Aluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen hoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin päällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat "sisarta", joka jakaisi heille kullekin uudet "sairastapaukset".

Alue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina jonkinlaisella jännityksellä uuden "tapauksen", joka ehkä taaskin antaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.

Tällä kertaa oli vain kaksi uutta tapausta ilmoitettu.

"Yksi Nurse S:lle", sanoi sisar, "ja toinen Nurse M:lle. Se on Great Bath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan kartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä, ja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs italialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen lapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme niin pian kuin kätilö on heidät jättänyt."