Täällä suomalaista oppilasta odotti yllätys.
Ensiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että "Sisar" oli poissa tuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi "Senior", siksi määrätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti tunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä Sisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut rakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän koetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin oppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko, joka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi sen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin — — — mutta se ei kuulu tähän kertomukseen.
Kuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi päivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista koskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja salien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit olivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin, mikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan koetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.
Päivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen seurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven suljetuksi.
Senior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar joulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin ajattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me tottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani pöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni rakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan ennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin auki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.
"Nurse M.", he sanoivat, "meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua teidät katsomaan seurusteluhuonetta."
Hämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet oppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin ja siellä — kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää, tunkeutuivat vastustamattomasti esiin — pöydällä seisoi pieni joulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten sumentamiin silmiini.
Se oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa ystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon pienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä valmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan lämmön ja kodin tuntua.
Sanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu, jossa vallitsi "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto". Ja jos ei Sisar ennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä niin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään sopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä jääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.
Ja tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla kuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut, ihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.