Meillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata käsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät jättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin yläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös tikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon ja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.
Cimellien luona nousi ilo ylimmilleen. "Nursen lapsi", pikku Sydney, tuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla poskillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen jälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.
"Hänellä on huono vatsa", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen, mutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney, sillä olihan "heidän oma Nursensa" ollut poissa Suomessa. Albert oli kaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän saisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo aluehoitajatarkotiin.
Hän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui "vedellä kammattuna", valkoisella kauluksella ja punaisella kaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. "Sisarkin" tuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin kaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen, jossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät loistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin hän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä murhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän monivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja hän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa, nähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden sirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai hänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.
Mutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli "mäkeälaskevat elefantit". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka kiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat kintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa toitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.
Tämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten. Hänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin poikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat tulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä revetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.
Näytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan oikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista soittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.
Kun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle pöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän pani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja tyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.
"Nyt olemme kaikki yhdenvertaisia", sanoi Albert.
Kun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa ja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä hän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä näyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi ja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi huiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni pyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen vilinään.