Kasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö oli sanonut "sinä" eikä "me" kuten ennen.
Ja jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni, tavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän kutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt itse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa kaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa työstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa ja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois saavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten rukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä verho raukeaakin.
Mutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka puhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat hetkensä koittaneen.
Ja sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin ettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä kokonainen litra.
Seuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä syntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana vuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää putosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.
Silloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli ruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän ehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta armostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.