"Nukenko?" sanoi hoitaja, "sen sai Elli mukaansa."
Ja niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena, taikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet tytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.
Kolme rukiinjyvää
Kuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei kasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten joku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa olisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut maahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne, jossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian saivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja vieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva metsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen koivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo kolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista, jonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman viisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään huolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna herkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli yllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä, joka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti yksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä saattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä putosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki ne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana pistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.
"Kas, rukiintaimi", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla oli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille keuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa kumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän oli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja lehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen. Täälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi oli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se puhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja uskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.
Ja niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui pihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö kalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.
Hän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen unelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin elämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon, jonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat yhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi suuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi metsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää sairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä hänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.
Se oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi? Sairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka tuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas silmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui maata kohti. "Elonkorjuuaika", hän ajatteli. "Mullasta ja multaan. Kerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin piili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä ruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin. Elonkorjuuaika lähenee, tunnen sen."
Ja sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin rukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin pieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi heikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.
"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna", sanoi hän kasvatusäidille, "saat nähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran."