"Tahtoisin nuken", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan elämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.
Nukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja joka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi unelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle tytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.
Ellin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä luottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten toiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa pikimmiten toteutettava.
"Hänen pitää saada nukkensa", päätettiin, "ja kauneimman koko kaupungissa."
Jos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos elämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.
Nukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka se osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua, sukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.
Elli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja kaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi tuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea ihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa korkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt palveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa punaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se todellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen. Kuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen osakseen!
Sinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja katseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka ilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä, joka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.
Ja siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin heikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina hänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa hän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle elämälleen.
"Sehän oli onnellisinta sille raukalle", sanoi lääkäri tullessaan kierrokselleen, "mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota hän niin suuresti rakasti?"