Pieni tyttö
Kukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole voinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen pellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen "saparoon", ja kasvot ennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme "lapsenhoitajaa", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin kantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.
Tavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on sijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa ja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että "lapsenhoitajankin" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin mielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen mielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset kätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta kääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu kuorman alla.
Sellainen pieni "lapsenhoitaja" oli Elli.
Hän tuli eräänä päivänä "Kirurgiin" ja otettiin sairaalaan parantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen vatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle, joka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi osaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan oli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa hoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti ikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä valkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä, huolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni mummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja lapsen haaveet.
Tämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet maahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut irrottautua sitä ajattelemasta.
"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa", hän ajatteli. "Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka tuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja."
Hän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä tuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun tulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin iloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin pitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua uuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että häntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien velvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.
Ja sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui Ellin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä kuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.
Lapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään hetkisen tuli kuitenkin vastaus: