Se kuului: "Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää Teitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva kaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa onnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan."
Niin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää puujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun hän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa ystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi ihmisarvonsa tuntevana.
Ja niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti. Valtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle suutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli päättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä oli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.
Ylihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta ollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää sanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa. En enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai joutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on kaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani ovatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut ammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni."
"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi", sanoi hänen ystävänsä ylihoitajatar, "sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten Frans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä lupaan tulla häihin."
Tupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen ansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti muutama vuosi myöhemmin, "mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin konstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei vielä ole tuvassa."
Se oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.
Seuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:
"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on kuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan. Meillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan. Sitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin hänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana käsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän oli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä, ja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen tahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui."
Ja niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä siitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon voittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä, niin kukapa tietää — tytöthän ovat niin konstikkaita — ehkä näin oli paras.