"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat, tietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin eikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän vastaisi teille."
Ylihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli kaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi sairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja toinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet ilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön. Hänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut elonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.
Mitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään uudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:
"Tahtoisikohan Valkama oppia suutarin ammattia?"
Se oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta seuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä sanoi:
"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain olen ollut ulkotyöläinen."
Ylihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo sanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden tilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja se toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan suutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen suojattinsa voisi asua oppiaikanaan?
Äkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu saatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että sinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama oli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan epäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut, että voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos hän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi sopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar, joka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin vastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja selitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus olemaan totta vai valhetta.
Ja Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja tämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta hänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia, ennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.
Jonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa koulun johtajattarelta kirjeen.