Kerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta, joka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana, kertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs lähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen ja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. "Hän ymmärsi asian", sanoi potilaamme, "sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla." Iida myös oli neuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.
En tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin Sven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja mahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä tarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle avuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!
Jonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan maalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en voinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta kanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen vaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa, maalaisympäristössä.
Julmalla tavalla heräsin tästä levollisuudesta.
Vanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä iltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.
"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle", sanoi hän. "Se on Iida Saarinen, ja hän on kuollut."
Se oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa. Tukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta suun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä, miten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko syynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni häntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän oli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa niiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt taistella koko elämänsä.
"Hyvän ystävänsä" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa. Ja sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja sinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä kauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.
Frans
Neiti H., ystävällinen hoitajatar "ykkösessä" ja "kakkosessa", niissä Kirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet olivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.