Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa, että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg, läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja jäykkäluontoinen.
Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.
Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin, jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen. Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.
"Neiti Martta Tarpola.
Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.
Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.
Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus on kuin parhaimmankaan ystävän?
Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen ajatuksiaan.
Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta hänen perheeseensä.
Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.