Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin — kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme, iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä kohtalon salavoimista riippuvia — sekä luomaan aatteensa kaikkien tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat. Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra" käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla. Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu, pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on mahdollinen siveellisellä pohjalla.
Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin — puhtaasti taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja, perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.
Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he, kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat. Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa, jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle. Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään, ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa, ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa, jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty "idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.
Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle. Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten taisteluista — jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!) mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen, perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset intohimot riehuvat ja telmivät — koituu lopputuloksena korkeamman siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti, kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja — kukistua. Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto — ja siinäpä se tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja sielunjalous kieltävät heitä luopumasta — kunnes hillitsemättömällä kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu jotakin suurta ja jaloa — ja siinä se varsinainen tragillisuus on.
Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone" tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.
Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut (ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai. Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken, kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille. Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen, jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa, osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen, joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa. Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän aikeensa toimeen — mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata Antigoneen. Tämä on — niin hän vaatii — elävältä suljettava Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä, että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä — mutta liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä; Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä, ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon, surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen onnensa murskataan maahan.
Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville. Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku, epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa voiton.
Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:
"— — — Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen ('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi, lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas, herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä, hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).
Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo: