(Kts. säk. 1015-1020).
Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon, sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan, ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa (säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä, äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä taivaan käskyn rikoinkaan?" — kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt, tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" — j.n.e. (säk. 1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt oikean asiantilan älyävän". — —
2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.
Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner (orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa, kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä tajuntaa. — Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"), ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin: 1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia (välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3) eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.
Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin, aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä se milloinkin oli olevinaan. — Esirippua ei käytetty vielä pitkiin aikoihin. — Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo", jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan, tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit, parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli. Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m. arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat. Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai paheksumisensa näytelmän johdosta.
ANTIGONE
Näytelmän henkilöt:
Antigone, theebalainen kuninkaantytär.
Ismene, edellisen sisar.
Kuoro, theebalaisia vanhuksia.
Kreon, Theeban valtias.
Vartija.
Haimon, Kreonin poika.
Teiresias, tietäjä.
Sanansaattaja.
Eurydike, Kreonin puoliso.
Puhumattomia henkilöitä
Kaksi Kreonin palvelijaa.
Teiresiaan saattopoika.
Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.