"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo maailman nähdä häntä."
III.
VIININKORJUU.
Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa. Hän ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla. Hänen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja tavaroista, joita ne kantoivat. Hän ratsasti niin, että pöly ryöppysi hänen ympärillään. Hän kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se olisi syönyt rautasilppua. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pysähtyi hän kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.
Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään. Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa edustalla.
Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin sisäänpainuneet silmät.
Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle, tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen muurien takaa.
Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan. Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan, itse jääden näkymättömäksi.
Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen. Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.
Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa. Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä saadakseen ne puhtaiksi.