Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.
"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."
Mutta Giovanna suuteli hänen lämpimiä ja likaisia kasvojaan.
* * * * *
Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä. Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se ajan täyttyessä puhkeaa.
Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste. Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta, joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan hiljaa kahisemaan.
* * * * *
Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se loisti kuin pyhimyskehä.
"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi muurinharjalle kuin satulaan.
"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät ajatukset saattavat punastumaan."