"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte häntä lukkojen ja muurien takana."
Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja keskeytti hänet.
"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät, mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini. Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni vihollisten kanssa."
"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen, Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä. Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.
Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle avainkimppunsa ovessa ja sanoi:
"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä olet isäsi tytär."
* * * * *
Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan ylöspäin.
Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä, pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan, kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä surkastuneilla käsiraukoillaan.
Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma. Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa. Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten, tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia, niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan, ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko tullakseen terveiksi.