Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä, että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille. Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista sormenpäistään.
Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen. Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli. Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja, ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka kurottuivat niitä ottamaan.
Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.
Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten kanssa.
"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä, rohkeana lasten keskellä.
"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."
Giovanna nauroi, lyhyen, pehmeän, vapauttavan naurahduksen.
"Te nauratte, madonna?"
"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien käyttävän."
"Ovatko ne sitten niin naurettavia?"