PYHÄ FINA.
Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen, säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.
Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa, jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi. Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne kadulta kuin pudonneet hedelmät.
Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.
Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni. Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo, peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne rehentelisivät, kun hän lähestyisi.
Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä, että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja nyökkyvät kukkaset.
Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.
Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.
Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli, miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset, jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään, jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen, eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut, kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen ohitseen kirkossa.
Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti, liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile — Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?