Toisenlainen oli nuori Domenico, joka oli tullut maalaamaan pyhän Finan legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot, joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden pitkän vetäisyn siveltimellä.
Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.
Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä, ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa. Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi sisään.
Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona — he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he hävisivät.
Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä, vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan, niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.
Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.
Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät siveltimet kädessä.
Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja liitelevien enkelien takana.
"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten kättesi voimasta, mutta opeta minulle…"
Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."