Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin. Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.
Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä. Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.
Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?
Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi, hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja autuaan kuoleman.
Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä, paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa huoneissa.
Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä talvipäivän valo lankesi sisään.
"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, — "jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".
Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän valitsi ulkoa.
Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan, kunnes ne tulivat näkeviksi.
Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on minulle tuottanut."