Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas nyökäyttäen päätään.
"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen suuren kunnian, että katselette sitä."
"Enkö häiritse teitä, mestari?"
Taiteilija hymyili ja sanoi:
"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne vahvistaisi minun katsettani."
Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.
Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.
Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan. Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.