Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä työnsä katselijalle.
Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari koskaan ollut katsonut häntä.
Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.
Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:
"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna. Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."
Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut maalata hänen kuvansa.
Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan. Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi häneltä valon.
Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris — sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.
Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä. Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.
"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"
Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa. Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti: