Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty. Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi. Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.
Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun, jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa, tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina, kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen, viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä? Ohitse! Ohitse!
Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta, hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei enää koskaan löydä itseään meressä.
IX.
SYDÄN.
Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa. Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä. Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia, joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi kaikista Firenzen lippua kantavista maista.
Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua. Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka kädessään.
Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla, painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.
Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa, joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten? Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen, joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin, valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita, rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? — "Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama, liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi? Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi? Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"
Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?