Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:
"Herra, suruni teidän täytyy antaa minun yksin kantaa."
"Pelkäättekö jakaa sitä minun kanssani, madonna?"
"En pelkää mitään, herra."
"Ette sitäkään, että isänne kuulee puheemme?"
"Juuri siksi, että hän kuulee puheemme, en pelkää."
"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän sydämeenne."
"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."
"Paitsi yhtä, madonna!"
"Mitä?"