"Ja sanotteko sitä pelkuruudeksi, että äiti lähettää vastasyntyneen lapsensa luotansa, että hän vapaasta tahdostaan, ollakseen puhdas vilpistä, sanoo miehelleen: Tämä ei ole poikasi. Ja mitä te tiedätte rakkaudesta, kun ette lankea polvillenne lapsen eteen, joka on omaa lihaanne ja vertanne?"
"Rakkaus, messer Mercatale", sanoi Gentile hiljaa ja pudistaen päätään, "merkitsee teille suvun jatkamista ja isän-onnea ja hyveen kaunistamaa vaimoa. Oi, minä rakastan rakkauden itsensä vuoksi."
"Tosiaan", sanoi Mercatale ja meni nopeasti porttia kohden, "silloin ei tämä lapsi ole teidän. Se tulkoon minun lapsekseni. Se kantakoon minun nimeäni ja olkoon minun perilliseni."
"Se onkin aivan oikein", huusi Gentile hänen jälkeensä.
"Mitä sanotte?" kysyi Mercatale. Hän kääntyi takaisin ja tarttui
Gentilen molempiin käsiin. "Miksi hymyilette tuolla tavalla?"
"Eipä vielä milloinkaan suudelma ole siittänyt lasta, messer Mercatale. Mutta lapsivuoteen tuskissa voi myöskin tulla sanotuksi totuuksia. Ja nyt on vaimonne sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Eikö minulla ole syytä olla iloinen?"
"Mitä teidän ilonne on minun ilooni verrattuna?" nauroi Mercatale ja meni ilosta loistaen pois poikansa kanssa.
XIII. HAUKKA. [Tämän luvun aihe on saatu eräästä Boccaccion novellista.]
Gentile Cavalcanti ratsasti Firenzestä köyhänä kuin haukka, joka vuorotellen istui satulankaarella ja hänen vasemmalla kädellään. Kun se hyppeli, kilisi kulkunen sen keltaisissa jaloissa. Sen ääni ei houkutellut poikasta eikä palvelijaa häntä seuraamaan. Jos hän otti silmikon sen päästä, vaani se saalista kahden miehen nälällä. Se oli hänen menneiden rikkauksiensa viimeinen jäännös, se oli hänen elättäjänsä.
Kymmenen vuotta elämästään hän oli käyttänyt todistaakseen sydämensä naiselle, että hän rakasti häntä. Ei viittaustakaan hän ollut saanut kiitokseksi palveluksestaan. Kymmenenä vuotena hän oli kuluttanut kaiken omaisuutensa piirtääkseen hänen nimensä juhliin. Säkenet olivat sataneet jäljettöminä maahan. Kaikki hänen päivänsä olivat loiskuneet kuin aallot palatsin ohi, jossa lemmitty asui. Ei kukkaakaan Giovannan kädestä ollut pudonnut niiden virtaan. Sotaleikeissä ja turnauksissa hän oli kantanut hänen nimeään ja värejään. Puun ja raudan läpi olivat hänen keihäänsä tunkeneet. Mutta jokainen nuoli oli kirvonnut takaisin naisen jäisestä katseesta. Hänen dukaattinsa olivat muuttuneet runoiksi Giovannan kunniaksi. Hänen kultaansa oli puhallettu torventörähdyksiin ja haihtunut tomuksi hänen ylistyksekseen. Kaikki Firenzen nuoret elostelijat olivat juoneet maljoja Giovannan kauneudelle hänen kukkarollaan. Kaikki kaupungin asukkaat olivat kuulleet laulut hänen kunniakseen. Vain hän yksin piti kunnianaan olla niitä kuulematta. Kaikki olivat nähneet Gentile Cavalcantin juhlasaattueet, jotka kulkivat Trinità-torin poikki Arnon rantaa alas kukkaslaaksoihin tai ylös raikkaille vuorenkukkuloille, toisinaan Rooman keisareina, toisinaan taas Konstantionopolin keisariseurueina kultakukkaisissa kaavuissa, keihäin ja kilisevin soittimin, kimaltelevia kiviä hevosten rinnoissa, koiria ja kotkia ja haukkoja, Gentilellä itsellään täplikäs pantteri hevosensa selässä. Koko kaupungin tervehtiminä he kulkivat jahtiin ja turnauksiin. Mutta hän, jonka nimeä heidän ainoa lippunsa kantoi, istui levollisena ikkunansa ääressä eikä nostanut katsettaan, kun kulkue meni ohi ja kukkia ja eläköönhuutoja sinkosi hänen muureihinsa. Kaikki tunsivat hänen kuvansa Domenico Bigordin freskoissa. Hän yksin ei etsinyt sitä kirkonseinältä.