Jos Venus itse olisi asunut Firenzessä, ei hänellä olisi ollut juhlallisempaa temppelivartiota. Jos hän meni messuun, asettui se kahteen pitkään riviin paksuin, palavin vahakynttilöin. Mutta oi, hän antoi palvelijansa kulkea edellään ja sammuttaa kynttilät joka askeleella. Niin oli hän sammuttanut kaikki liekit, jotka Gentile oli sytyttänyt hänen tielleen, eikä milloinkaan hänen rukoustensa taivuttamana ollut suonut hänelle katsetta eikä hymyilyä. Gentilen rikkaus oli haihtunut suitsutussavuna jumalattaren kuvan edessä. Eikä hän lakannut palvomisestaan, ennenkuin viimeinen savupilvi oli haihtunut ilmaan. Hymnit olivat vaienneet, Venus-vartio oli hajaantunut, ystävät hävisivät, ja Gentile seisoi köyhänä ja yksinään palatsin edustalla, jonka muurit eivät olleet tunteettomampia kuin ne kasvot, joita hän kymmenen vuotta oli tähystänyt nähdäkseen.
Gentile ratsasti Firenzestä yhtä köyhänä kuin haukkansa. Se oli hänelle uskollisempi kuin kaikki ystävät. Yksi näistä oli tehdäkseen hänelle palveluksen tarjonnut siitä tuhat scudia. Mutta Gentile olisi ennemmin myynyt oman sielunsa.
Hän ratsasti pienelle maatilalleen Poggibonsiin. Vuodet eivät olleet sitä parantaneet. Maa oli hoitamaton. Viini oli villiintynyt. Tiet ja polut hukkuivat rikkaruohoon. Kalkin sijaan muureille oli kasvanut sammalta. Portaat sortuivat vanhuuttansa. Mutta Gentile sai katon päänsä päälle ja eli siellä äärimmäisen yksinkertaisesti vanhan talonpojan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka hankkivat maasta juuri sen verran, että elämän voi ylläpitää, yrttejä ja vihanneksia ja hapanta viiniä. Jos hän tarvitsi lihaa, täytyi haukan hankkia sitä. Hän metsästi autiolla maallaan jäniksiä, peltopyitä ja kurkia.
Yksinäisyys soi hänelle lohtua. Hän nautti unohdetun ja hyljätyn tunteesta. Hän söi vain kun nälkä pakotti häntä siihen. Mitä yksinkertaisin ruoka maistui. Jos kaipaus ja pettymykset jäytivät hänen mieltään, käveli hän, kunnes väsyi ja kyllästyi. Hän kulki, kunnes ei enää jaksanut ajatella. Kun hän istui puoleksi sortuneen uuninsa ääressä ja käänteli varrasta tulella, imivät hänen silmänsä hehkua lämpöisestä liekistä. Hän pääsi niin pitkälle, että hän hymyili itselleen, joka niin monta vuotta oli kääntänyt omaa sydäntään vartaassa kylmillä liekeillä. Sadeilmalla hän meni oven ulkopuolelle ja näki pisaroiden särkyvän maahan kuin lasihelmet. Niin särkyi kaikki mainen onni. Tuli nauttia tämän pirstautumisen valovälkkeestä. Liikkumattomana hän istui autiossa huoneessaan ja näki kosteuden leviävän kalkkipintojen yli ja muodostavan omituisia kuvioita. Hän erotti niissä kasvoja, rivittäin päitä, niiden näköisiä, jotka olivat syöneet hänen pöydässään. Hän tunsi hymyilyn erään suun ympärillä, käden, joka heilautti maljaa ilmassa, syleilevän parin. Tai rajuja, kuohuvia virtoja, jyrkkiä vuoria, puita, jotka seisoivat kuin vauhtia ottaen äkkijyrkänteiden partaalla, suuria, tummia järviä. Hän erotti Giovannan profiilin, hänen silmänsä tuijotti ylhäältä eräästä nurkasta, silmä, joka katosi, kun hän katsoi suoraan sinne ylös. Tai hän näki hänen jalkansa jäljen, kuin se olisi painunut pehmeään suomaahan.
Kaikkein vallattomimmin hän uneksi, kuri hän istui niityllä keväällä ja kuuli puron lirisevän. Se laverteli siitä onnesta, jota hän oli ajanut takaa. Koko hänen rakkautensa muuttui laverteluksi. Jossakin kaukana istui Giovanna ja nauroi itsensä sairaaksi kaikesta tästä rakkauden kerjuusta. Hänen naurunsa suhisi ruohikon yli kuin itse tuo pieni puro, joka solisi Gentilen vieressä ja sanoi hänen äänellään: "Tässähän minä olen, suuri, tuhma ja onneton poika! Naura toki! Naura!"
Haukka temmelsi kulkusineen ruohikolla. Se oli saanut saaliin. Gentile oli leikannut sisukset linnusta ja heittänyt sille. Se tanssi ilman silmikkoa höyryävän saaliinsa ympärillä. Puoleksi levitetyin siivin se sähisi vapauttaan ja nälkäänsä. Gentile heittäytyi selälleen ja katseli suoraan ylös taivaaseen. Hän oli oppinut tarkkaamaan pilvien muuttumista. Niiden mielikuvitusleikki oli ikuista ja selittämätöntä. Ne rakensivat ja kasasivat torneja valkeaan lumeen, joka särkyi ja suli. Ne pyörivät ukkospilvinä karjuvan jumalan kasvojen ympärillä, joka puri hammasta, niin että salamoi, ja murisi kuin leijona häkissään. Ne parveilivat ja paisuivat jättiläislohikäärmeiksi, harja pystyssä. Hetkisen jälkeen ne olivat vain helmenvalkeita suomuja sirotettuina siniseen veteen, kuin zefyrin siivistä pudonneen ruusun lehtiä. Ne liukuivat laivoina paisuvin purjein maan rataa pitkin ja vaipuivat pohjaan ja hävisivät ilman haaksirikkoa.
"Katso haukkaasi, herra!" huusi äkkiä heleä ääni. Haukka sähisi ja kulkunen kilisi. Gentile näki hoikan, puolikasvuisen pojan, kokonaan mustaan silkkiin puettuna, juoksevan haukan jäljessä sen punainen silmikko kädessään. Hän tahtoi panna silmikon sen päähän, mutta haukka iski uhkaavasti hänen kättään joka kerta kun hän koetti tarttua sitä kaulaan. Innossaan hän ei huomannut, että ajoi sen yhä loitommalle.
"Kutsu sitä, herra, muuten se lentää pois!"
Gentile vihelsi, ja haukka tuli liitäen läheltä maata ja laskeutui hänen olkapäälleen. Poika seurasi sitä ihastunein silmin ja taputti ihaillen käsiään: "Saanko minä panna silmikon sen päähän, herra?"
"Koeta, jos voit", sanoi Gentile hymyillen. Joka kerta kun poika läheni silmikko kädessään, iski haukka. Veri valui hänen sormistaan, mutta hän jatkoi.