"Annahan kun minä!" sanoi Gentile. Haukka räpytti silmiään, kumartui ja ummisti luomensa jo ennenkuin hän painoi silmikon sen päähän.
Nyt vasta Gentile katsoi oikein tuota kaunista, hoikkaa poikaa, jonka kasvot paloivat ja silmät loistivat. Hän oli pudottanut lakin pitkiltä mustilta hiuksiltaan, joiden kiharat liehuivat hänen poskillaan.
"Saanko minä kantaa sitä, herra?" pyysi hän.
Gentile pani haukan hänen ojennetulle kädelleen. Hän viipotti sitä joustavasti edestakaisin, silitti sitä hyväillen siiville ja suuteli sen pehmeätä, valkoista rintaa.
"Minä rakastan haukkaasi yli kaiken maailmassa, herra. Saanko tulla sinun kanssasi metsästämään?"
Gentile ilostui hänen ilostaan ja otti hänet mukaansa. Poika kantoi haukkaa kuin se olisi ollut pyhä ehtoollisastia. Hän vihelsi koirille, jotka tulivat lönkyttäen kaislikosta. Hän hyppeli niiden edessä ja osoitti haukkaa ja jätti lakkinsa siihen ja hyökkäsi yht'äkkiä tiehensä.
Gentile opetti häntä metsästämään. Hän innostui enemmän kuin vuosikausiin. Hän palautteli uudestaan muistiinsa kaikki taiteen säännöt ja salaisuudet. Hän etsi harvinaisia lintuja. Koirat peloittivat ne lentoon, ja haukka nousi ilmaan niiden jälkeen.
Gentile ei kysynyt pojan nimeä eikä syntyperää. Hän ei välittänyt muistaa ihmisiä eikä olosuhteita. Hän ei tahtonut mitään tietää seudusta tai sen asukkaista. Kaikki oli hänelle yhdentekevää kuin ruoho, jota hän polki. Poika tuli itsestään hänen luokseen joka päivä samaan paikkaan. Hän toi mukanaan kyyhkysiä ja yllytti haukan niiden kimppuun. Nuo kesyt linnut tekivät vähäistä vastarintaa. Ne putosivat raskaasti ja kömpelösti ilmassa ja jäivät makaamaan ruohikkoon. Ei Gentile eikä poika välittänyt niistä, sittenkuin haukan kynnet olivat päästäneet ne irti.
Eräänä päivänä poika toi kuumeen mukanaan kotiinsa laajoilta niityiltä. Jalat horjuivat hänen allaan. Hän pyysi juomaa, tyhjensi vesiastian ja oli yhtä janoinen. Hän ei tahtonut vuoteeseen, vaan ulos jälleen. Kun hän lakkasi nojaamasta pöytään, kaatui hän maahan ja vietiin vuoteeseen.
Niccolò Mercatalen nuori leski, monna Giovanna, istui pitäen poikansa kuumeista kättä omissaan. Hän kuivasi hänen märkää otsaansa, kostutti sienellä hänen polttavan kuumia huuliaan ja kuunteli hänen sykkivää sydäntään. Poika makasi päiväkausia eikä tahtonut syödä eikä juoda. Giovanna istui ja kuiski suuteloita ja hyväilyjä ja lohdutusta hänelle ja koetti saada elämän heräämään hänessä lupaamalla hänelle kaikkea mitä hän toivoi.