Kerran poika aukaisi kiiltävät silmänsä ja sanoi: "Äiti, jos hankitte minulle Gentile Cavalcantin haukan, niin luulen heti tulevani terveeksi." — Sitten hän vaipui jälleen horrokseen, ja monna Giovanna istui ja mietti mielessään hänen toivomustaan. Tietämättä, mitä sanoi, hän kuiskasi hänen silmiensä ja korviensa lähellä: "Kyllä — kyllä — kyllä." Tuntikausia hän lupasi sitä pojalle, ja kun hän jälleen katsoi häntä, riemuitsi hän: "Niin, poikani, sydänkäpyni, lohduttaudu ja tule pian terveeksi, minä lupaan sen sinulle!"
"Onko se totta, äiti?"
"On, on, huomenna varhain lähetän sanan, huomenna varhain menen itse noutamaan sen sinulle."
Poika hymyili ja vaipui uneen. Monna Giovanna mietti keinoa. Hän kokosi kaikki korunsa ja käteiset rahansa ja lähetti luotettavan lähetin Gentilen luo. Mies ei saanut sanoa, kuka haukan ostaisi, hänen tuli vain tarjota kalleudet ja rahat. Niitä oli yli viisituhatta scudia. Lähetti tuli takaisin: messer Gentile Cavalcanti, joka asui kerjäläisen tavoin luhistuneessa talorähjässä, ei ollut luonut koruihin katsettakaan, vaan oli sanonut, ettei kymmenkertaisellakaan hinnalla hänen haukkansa ollut myytävänä.
Monna Giovanna ei saanut unta silmiinsä sinä yönä. Aikaisin aamulla poika heräsi ja pyysi haukkaa. Giovanna hillitsi äkkiä kyyneleensä, pakottautui hymyilemään ja kuiskasi: "Ei vielä, poikani. Katso, aurinko ei vielä ole noussut, enkä voi mennä messer Gentilen luo, ennenkuin hän itse on noussut."
Sen jälkeen joka kerta poika tullessaan tajuihinsa kysyi samaa asiaa. Hän ei enää uskaltanut kohdata pojan katsetta. Hän kuunteli ovella ja kuuli Beritolan vastauksen hänen kysymykseensä: "Nyt on äitisi heti täällä, ja hän tuo Cavalcantin haukan. — Odota vielä hetkinen, matka on niin pitkä. — Ole rauhassa ja odota vähän, pikku herra."
Giovanna ei koskaan ollut tehnyt raskaampaa vaellusta. Giovanna tunsi, kuin tuska olisi kantanut häntä. Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä. Hän lensi kuin lintu, joka laahaa kumpaankin siipeen sidottua kiveä. Hän tuli yhtä pian Gentilen kartanolle kuin palvelija, jonka piti ilmoittaa hänen tulonsa. "Poikani kuolee!" ajatteli hän joka askeleella. "Kyyneleeni puhuvat. Minun ei tarvitse mitään sanoa. Kyyneleeni rukoilevat puolestani." Mutta kun hän näki Gentilen tulevan talon ovelle, oli itku hänen silmistään ja ajatus pojan kuolinvuoteesta poissa samassa hetkessä. Siinä hän tuli joustavin, pehmein askelinsa. Giovanna ei ollut nähnyt häntä moneen, moneen vuoteen. Ruskea vaate hänen kauniilla hartioillaan oli muuttunut vihreäksi kuin vuosien sammalesta. Hän karahti punaisemmaksi kuin villit unikot, jotka kasvoivat talon seinustalla. Hän hehkui ilosta uskaltaessaan vihdoin tervehtiä. Ja hän tervehti. Hän kumarsi ja jäi seisomaan Giovannan eteen samaan asentoon kuin ensimmäistä kertaa häntä tervehtiessään, käsi sydämellään.
"Terve, Gentile", sanoi Giovanna ja jatkoi: "Jumala suokoon, että voisin korvata sinulle ne vahingot, joita olet minun vuokseni kärsinyt. Olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnut. Tahdotko — tahdotko sallia minun syödä tänään pöydässäsi?"
"Madonna", vastasi Gentile nöyrästi, "ei koskaan ole minulla ollut tappioita teidän vuoksenne, mutta sitävastoin niin paljon hyvää, että jos milloinkaan olen jotakin voinut, on se tapahtunut teidän avullanne ja rakkauden kautta, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Ja tämä teidän käyntinne tekee minut paljon rikkaammaksi kuin jos uudelleen minun sallittaisiin kuluttaa kaikki, mitä jo olen kuluttanut. Sillä nyt tulette köyhän isännän luokse."
Hän vei hänet kohteliaasti rappeutuneen talonsa läpi pieneen yrttitarhaansa, jossa vanha talonpoika oli puutarhurina. Hän pyysi häntä tyytymään tähän halpaan seuraan, sillä aikaa kuin hän itse meni katsomaan, että pöytä katettaisiin.