Housut eivät pysähtyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.
"Pelkuri, varas!" huusi Leone.
Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden kuin jokin vanhoista torneista.
"Nyt saatte te vastata minulle, messer Leone!" sanoi hän ja päristi nenäänsä.
"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden rypäleitä tahdoit maistaa."
"Te valehtelette, Leone. Tiedätte, etten aikonut varastaa."
"Mitä varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine kananpojansäärinesi?"
"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne, Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."
"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.
"Älkää nyt turhia suurennelko, Leone."