Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.
Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.
Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana. Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella. Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti maakartanossaan lähellä Poggibonsia.
Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja Levantin jalokiviä tyttärelleen.
Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä. Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa, ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista iltapäivätaivasta vastaan.
Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi ollut köysistä punottu.
Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan, joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet lepoa eivätkä viinikulausta.
Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä. Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän katto olisi ollut putoamaisillaan.
Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti kilisten kivestä.
"Pysähdy, pirun ruoka!"