Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan. Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin. Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.
Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita. Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.
Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla. He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se kirje oli joutunut vääriin käsiin.
II.
KONDOTTIEERI.
Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin, ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä. Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.
Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta sisään astuessa.
Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon. Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.
Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta, tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta. Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa hurskaudessa.
Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät, kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina, epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!