Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.
"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.
"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan. Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus, jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä terveenä poikasi kanssa."
Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.
Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar, vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi jotakin jumalallista — sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä — hän tiesi omasta ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä — ja ne ojensivat hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin kuultava, suloinen ja imevä soitto.
Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän, niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä, tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.
VI.
Olympia.
Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.
Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä, mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka aikoivat samaan paikkaan.