Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa. Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla, käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin; sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta. Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän oli ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.
"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti takaisin.
"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."
"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."
"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."
Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä enemmän valan kalvava tuska.
Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki. Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan, jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa — sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.
XII.
Uusikuu.