VERIPUNAISTA SUOSIOTA.
Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa sattui tervetullut keskeytys.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne!
Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen, joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.
— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi, sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä… aikaisemminkin.
Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.
— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellen
ympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?
Olenko minä kuningas vai koira, joka…
— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti. Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.
Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä. Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt pelinsä.
Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.