Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun, rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä. Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä, vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt hakemaan rouvaa.
Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut, eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi — hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä, kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli. Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen, josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet pelastanut.
Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.
Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat heitä hymyillen.
Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä. — Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja…
Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä. Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!
Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila, jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä, lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.
— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, — jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?
Aivan niin, — sanoi Tignonville. — Ja…
— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta? Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.