— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, — vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.
— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme, ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? — Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat; talot kumartuvat, kumartuvat…
— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.
— Murskatakseen meidät allensa! Niin, herra, murskatakseen meidät!
— Ja kaikki tämä vain siksi, että jätin teidät hetkeksi?
— Tunniksi… tai melkein tunniksi, — vastasi tyttö maltillisemmin.
— Entä jos se ei ollutkaan minun syyni?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä… ennenkuin toitte minut
Pariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.
Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä, neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina ole oma herransa.
— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä oli käynyt.