— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät, ei, vaan pakottivat minut jäämään.
— Sekö teitä pidätti niin kauan?
— Juuri se, neiti.
— Eikä… rouva St. Lo?
Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.
Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.
— Mitä te tarkoitatte? — änkytti hän.
— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon, en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte hänen luonaan.
— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti, ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.
— Minä olin yksinäni ja odotin.
— Kuinka olisin sen tiennyt… en totisesti tiennyt, — vastasi hänen sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte mennyt kotiin.