— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut… herra de Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä, punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan! Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse kauhistuttaa, jonka kosketusta minä… minä vihaan! Te sallitte, että mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta, kun olette jättänyt minut yksin!
Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän hampaittensa lomitse.
— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —
Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.
— Miksi te menitte sinne?
— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua. Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla… se oli torstaina! Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan, — ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia, kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa sinistä merta?
Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt, nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.
— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia, he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.
— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.
— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle kyllin varmana takeena.
— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, — vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua pulaan, ettehän?