Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.
— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. — Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin? Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin… odotin; ja… ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä. Luuletteko, että hän teki niin?
— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on, neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä minkä konnantyön tahansa.
— Olemme uskoneet sitä jo kauan Vrillacissa, — vastasi tyttö vakavasti.
— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista! Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.
— Olkaa niin ystävällinen. Carlat ja palvelijat ovat varmaankin alhaalla.
Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle. Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja, toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.
Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon, niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja, hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»
Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein, jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä portista Fosses de St. Germain-kadulle.
Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä humusta kuuluville.