Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon, jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä, hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.
— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä. Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu, neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen. Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.
— Cosseinsin? — kertasi tyttö. — Mutta minä luulin…
— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa muutoksen.
— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän sanoi sen sisäisestä pakosta.
— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin kävisi?
He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.
— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin hyvä meille.
Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä! — huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi paluumatkalle.
Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.